Olen sairastanut Koronan. Kohdallani se oli hiukan epämukava aika verrattuna muihin vaikeuksiin. Neljä yötä sairaalassa ja sitten kotiin hitaasti toipumaan. Pala kakkua. Olen kuitenkin ollut kauhuissani ja väistänyt ajatuksia niistä, joilla asiat eivät ole niin hyvin. Minun epämukavuuteni on hyvin kaukana siitä, mistä me saamme ehkä tiedon tulevina kuukausina ja vuosina.
Mitä tapahtuu slummeissa, pakolaisleireillä, vankiloissa, köyhyydessä ja kurjuudessa ympäri maailmaa. Siellä missä kellään ei ole kykyä tai mielenkiintoa auttaa. Niiden keskuudessa, joita ei viedä sairaalaan ja hoideta. Näkyvätkö he koskaan edes numeroissa?
Käykö niin , että Koronan jälkeen me rikkaat ja hyvinvoivat röyhistämme rintaamme tyytyväisinä siitä, että korona on voitettu yhtenäisyyden tunteellamme, että köyhyysongelma, pakolaisongelma, vankiloiden ylitäyttyminen ja suurten ikäluokkien ongelma on ratkaistu.
Ihmisen kärsimys on sellainen, kun yksilö sen kokee, mutta kuitenkin minun on vaikea ruveta itkemään niiden puolesta, jotka syövät pizzalähetin tuomaa pizzaa omakotitaloissaan ja valittavat kun Dubain lennot ei viekkään orjatyöväellä rakennettuun ostosparatiisiin.
On hyvä olla järkyttynyt. Vaikka pandemia on kauhea katastrofi, on hyvä kokea se, että pandemia ravistelee arvomaailmaa ja opettaa näkemään maailmaa toisessa valossa. Koronan jälkeen iloitsen siitä, että oma arvomaailmani on muuttunut, mutta itken niiden puolesta, jotka on menetetty ympäri maailmaa vuosituhansia jatkuneen ihmisen välinpitämättömyyden takia. Toivottavasti jatkossa opimme pitämään huolta heikoista, kärsivistä ja köyhistä.