Transprosessista eli kuinka räjäytin kaappini tuusan nuuskaksi
Minulle transprosessi on ollut pääasiassa eettinen prosessi. Pitkään ajattelin, että olen transvestiitti, ja ajatus transsukupuolisuudesta oli minulle liian pelottava. Elin tiukassa kaapissa, johon olin itseni tunkenut turvaan jo nelivuotiaana.
Rehellisyys oli minulle hyvin tärkeää. Toisaalta halusin ja haluan kohdata pelkoni, koska en pidä ajatuksesta, että joku tai jokin käyttää minuun valtaa. Halusin olla vapaa tekemään omat päätökseni: ketä palvelen ilman ulkopuolisia vaatimuksia.
Tässä vapauden ja totuuden etsinnässä kävin läpi omia kipujani ja etsin minuuttani vuosikymmeniä. Pikkuhiljaa vahvistuin niin, että ulkopuolisten mielipiteet menettivät merkityksen. Aiemmin minuuteni oli surkastunut kokoelma pelkojen ja ennakkoluulojen vahvistavia epätotuuksia. Kykyni rakastaa oli lamaantunut, koska sisällä valtaa piti paljastumisen pelko. Se muokkasi näkemystäni todellisuudesta.
Viimein minusta tuli vahvempi kuin minua ympäröivä kaappi, joka kiristi ja ahdisti. Ymmärsin, että se piti räjäyttää pois. Sama kaappi, joka aiemmin turvasi minut ahdasmielisiltä ihmisiltä, edusti minulle kaikkea, joka estää minua elämästä. Olin vahvempi kuin ne, joiden uskoin tuomitsevan minut.
Kaappi piti siis räjäyttää tuusan nuuskaksi. Sen tein ja koin ihanan vapautumisen. Pelko poistui, ja olin vapaa siitä kaapissa harrastamastani epäjumalanpalveluksesta kuvittelemiani ihmisiä kohtaan. Ennakkoluuloni oli sanonut, että saan kaikki silmilleni. Olin mukauttanut elämäni jonkun sellaisen mukaan, jota ei ollut olemassa – ainakaan sellaisena kuin kuvittelin.
Olin vapaa! Sisältäni tulvi rakkaus, jota en koskaan ollut kokenut. Rakastin lähimmäisiäni, perhettäni, elämää ja ennen kaikkea itseäni. Olin kuin perhonen kuoriutuneena kotelostaan. Kohtasin paljon ihailua uudessa minässäni. Ihmiset pitivät minua rohkeana ja ihailivat, kun uskalsin olla minä. Se tuntui oudolta. En ollut tehnyt ratkaisua rohkeudella vaan rakkaudella itseäni kohtaan. Kuinka kieroutunut pitää yhteiskunnan olla, kun pitää kunnioittaa sitä, joka on oma itsensä?
Sain tietysti myös pari haukkumistakin, mutta heti huomasin, että niitä ladelleet ihmiset kertoivat enemmän omasta itsestään kuin minusta. Kokemaani vapautta ei kukaan pystynyt lannistamaan. Olin varma päätökseni oikeudesta.
Prosessini on ollut eettinen. Kävin paljon läpi kysymyksiä. Pääni tuntui halkeavan jatkuvasta prosessoinnista. Luonteeni ehdoton totuuden etsintä ja rehellisyys ajoivat minua eteenpäin. En voinut lopettaa ennen kuin löytäisin tasapainon ja rauhan identiteettini kanssa.
Viimein saavutin ratkaisevan kysymyksen: millaisen esimerkin haluan antaa lapsilleni? Saako ihminen vapaasti toteuttaa itseään rehellisyydessä ja aitoudessa vai pitääkö elää pelkojen ja valheen maailmassa?
Silloin ratkaisu oli selvä. Minua puistatti ajatus, että olisin antanut lapsilleni mallin isästä, joka elää valheessa, pelossa ja salailussa koittaen selvitä.
Vaikka tiesin, että tämä maksaa minulle todennäköisesti avioliittoni, halusin kulkea eteenpäin. Näin kävikin väliaikaisesti. Samoihin aikoihin koin, että sukupuolen ympäriltä katosi mystiikka. Pystyin katselemaan sitä aivan tavallisena asiana, ilman suurempia tunnelatauksia. Hyväksyin itseni transnaisena, joksi Jumala oli minut luonut. Minulta on kysytty, tekikö Jumala virheen, kun synnyin transsukupuoliseksi. Ei todellakaan tehnyt. Hän loi minut juuri tällaiseksi käyttöään varten.
Kivuistani oli tullut aarteeni. En olisi mitenkään voinut ymmärtää, tuntea ja kokea asioita, jotka nyt ovat osa minuuttani, ellen olisi käynyt hirvittävän kivun läpi. Nyt iloitsen siitä, mitä olen ja mitä saan välittää ympärilleni.
Kamppailuissani tuntui, ettei kukaan koskaan ole kantanut samanlaista taakkaa kuin minä. Tämä ei kuitenkaan ollut totta. Ensimmäiset transihmiset tapasin silloisen transvestiittiyhdistyksen dreamwearclubin kahvi-illoissa. Nykyään Dwc palvelee laajemminkin transihmisiä.
Tuntui upealta, että minua ei kummaksuttu, vaan koin olevain osa yhteisöä, jolla oli paljon yhteistä. Olen kovin kiitollinen niistä ajoista. Dwc kokoontuu Setan transtukipisteen tiloissa. Transtukipiste auttoi minua hyvin paljon. Suurimpana apunani oli terapeuttini Markku Yli-Mäyry. En tiedä missä olisin ilman näiden kolmen tahon apua.
Hakeuduin pian tutkimuksiin sukupuoli-identiteetin tutkimuspoliklinikalle. Tutkimukset kestivät vuoden, ja minulla oli turvallinen olo, kun asiaa tutkittiin perin pohjin. Tutkimuksen jälkeen sain diagnoosin: transsukupuolinen. Pitkä kipuilu oli ohi, ja sain oikeuden hoitoihin. Nyt pystyin jatkamaan elämääni vapaana.
Sinulle, joka tuskailet sukupuolesi kanssa, haluan sanoa, että älä pelkää. Tutki itseäsi ja löydä rauha. Suomessa lääketieteellinen tutkimus ja muutosprosessi on hyvin turvallinen. Kaikessa lääketieteessä on omat riskinsä hoitovirheisiin ja virhediagnooseihin. Transasiossa ne ovat hyvin pienet. Mahdolliset psyykkiset ongelmat suljetaan pois diagnosoinnin yhteydessä.
Paras turvavakuutus itsellesi on, että pidät rehellisen sydämen ja otat vastaan apua ja tukea niitä tarvitessasi.
​
<3 Elise OIttinen <3
​